Kesti vuosia ennen kuin elämä tuntui
taas normaalilta. Jotenkin. Kasvot alkoivat sulautua mielessäni yhdeksi massaksi.
Midori, Nagsawa, jopa Reiko – en ollut enää varma miltä he näyttivät. Osan
heistä halusin jo unohtaa.
Hän
oli aina alitajunnassani. En uskaltanut ajatella häntä, mutta pienet asiat
herättivät hänen muistonsa sisälläni. Oli se sitten satunnainen sieväkasvoinen
tyttö baarissa, värikäs muovipinni hiusten lomassa, pitkä kävely Tokion halki.
Lumihiutaleet.
Muistin kuitenkin hänet vasta kun
kuulin Norwegian Woodin. Melodia ja
sanat luikertelivat sisälleni. Siitä on kauan. Hän poistui, minä jäin.
Ja hän jätti minulle Norwegian Woodin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti